16.1. Matkan alku – Lähtö Suomesta kohti Perua
Inkojen historialliset temppelit ja vuoristomaisemat ovat houkutelleet luoksensa minua jo kauan ja vihdoin sain varattua lentoliput viime vuoden elokuussa. Yllätyksekseni mukaani ilmoittautui lähtemään ystäväni Riku, jonka kanssa olemmekin reissanneet jo aiemmin useammankin kerran.
Matkaa ennen emme olleet tehneet suuria suunnitelmia, mutta sentään älysimme varata liput Macchu Picchulle, saimmekin viimeiset liput haluamallemme päivälle. Kun vihdoin suljin asuntoni oven Jyväskylässä ja suuntasin kohti Helsinkiä, tunnelma ei poikennut normaalista, onhan sitä tullut reissattuakin melko paljon viime aikoina. Rinkka oli pakattuna miltei ääriänsä myötä täyteen, vaikka ensin tuntui siltä, että mukana on aivan liian vähän tavaraa. Kun hyppäsin junaan, tuntui kuin olisin siirtynyt arjen harmaudesta uuteen seikkailuun. Tosin, kuten tavallista, työt eivät antaneet rauhaa edes junamatkalla. Onneksi junan tasaista kolinaa vasten työt sujuivat jotenkin kivuttomammin ja aika Tampereen kautta Helsinkiin kului kuin siivillä.
Saavuttuani Pasilaan, Riku olikin jo minua vastassa. Tämä seikkailukumppanini, jonka kanssa olemme ehtineet kokea yhtä sun toista, oli ehtinyt ensimmäisenä hätätilanteeseensa: Joensuuhun unohdetut bokserit! Onneksi Triplan Tokmanni tarjosi ongelmaan nopean ratkaisun, ja pian nauroimme koko episodille ajellessamme hänen vanhempiensa asunnolle Arabianrantaan. Illan edetessä ja kuulumisten vaihdon syventyessä, yö venyi turhankin myöhäiseksi. Nauru kuitenkin peitti alleen väsymyksen, ja vaikka järki käski nukkumaan, me emme kuunnelleet. Olimmehan me jo lomalla, ainakin melkein.
17.1. Ensiaskeleet kohti Perua – Ensimmäiset havainnot uudesta maasta
Aamulla todellisuus iski päin kasvoja kuin märkä rätti. Aikainen herätys ja töitä tuntui olevan kasautuneena kuin lumihuippuiseksi vuoreksi, joka odotti valloitustaan. Aamupala oli nopea ja tehokas: jääkaapista kerätyt muruset saivat kelvata, ennen kuin uppouduin jälleen työnteon maailmaan. Päivä oli raskas, sillä rästihommat eivät odottaneet, mutta onneksi työnteko sujui paremmin hyvässä seurassa.
Ehdimme ruokatauolla käydä nopeasti vaihtamassa Perulaista valuuttaa ja saimmekin aimo tukun 20 Solin seteleitä (arvoltaan n. 5 €), niinkin paljon etteivät ne mahtuneet edes uuteen suureen lompakkooni.
Vaikka lomafiilistä ei vielä ollut näkyvissä, nauru ja kevyt keskustelu pitivät meidät hyvässä tunnelmassa. Töiden päätteeksi tunsin oloni erittäin uupuneeksi. Lomalle siirtyminen ei ollutkaan niin helppoa, kuin olin kuvitellut.
Teimme vielä illalla tavaroillemme tarkastuksen, että molemmille tuli varmasti mukaan kaikki tarpeellinen, muttei yhtään mitään ylimääräistä, niitä kun tulisi sitten kantaa mukanamme koko matkan ajan. Päivästä väsyneenä ei ollut olleenkaan vaikeuksia saada unta.
18.1. Tutustuminen Limaan – Kiertoajelua ja paikallisia makuja
Herätyskello soi ennen viittä, ja vaikka silmät olivat raskaat väsymyksestä, emme antaneet unelle periksi. Olimme päättäneet herätä aikaisin saadaksemme kaiken tarvittavan valmiiksi ennen matkan varsinaista alkua. Jääkaapissa odotti edellisenä iltana tekemämme eväsvoileivät, joista osan hotkaisimmekin nopeasti aamupalaksi, ne saivat kelvata, sillä edessä oli pitkä päivä. Mukaamme lähti vielä onneksi pari palaa leipää.
Kun rinkat oli suljettu ja viimeiset tavarat huolellisesti pakattu, tunsimme vihdoin olevamme valmiita. Kodin ovi sulkeutui takanamme, ja katuvalot loistivat vielä himmeinä, kun astuimme ulos kylmään aamuun. Kaupunki oli hiljainen, kuin sekin olisi vielä unessa. Me olimme sen sijaan valmiita kohtaamaan uuden seikkailun.
Matka lentokentälle sujui vielä unenpöpperössä, mutta innostus alkoi pikkuhiljaa herätellä meitä. Riku näytti yhtä väsyneeltä kuin minä, mutta silmissä pilkahteli tuttu seikkailun kipinä. Rikun ystävä tiputti meidät kentälle ja kiittelimme häntä vuolaasti, että hän jaksoi herätä niin aikaisin vuoksemme.
Lentokentällä oli jo kuhinaa, vaikka aamu oli vasta sarastamassa. Rinkkamme liukuivat turvatarkastuksen nauhalla eteenpäin, ja mekin pääsimme läpi tarkastuksesta ilman sen suurempia ongelmia. Seurasimme ihmisvirran perässä ympäri lentokenttää. Meillä ei ollut vielä mikään kiire odottamaan portille. Teimme vielä pieniä ostoksia; ainakin paketillisen Sukulakuja viemisiksi.
Lopulta olimme valmiina astumaan lentokoneeseen, joka veisi meidät kauas arjesta. Emme päässeet lähtemään aivan ajoissa, koska päämäärässämme oli kaikilla lennoilla viivästyksiä sumun takia, onneksi meillä oli edessämme melko pitkä vaihto, joten kuulutukset myöhästymisestä eivät meitä häirinneet.
Kun kone vihdoin alkoi kiihdyttää nousuun, kaikki arjen kiireet tuntuivat jäävän taakse. Katsoimme toisiamme hymyillen – tästä se alkaa. Olimme puhuneet tästä hetkestä kuukausia, ja nyt se oli tässä. Lentokoneen nousu sujui pehmeästi, ja pian katselimme alapuolellamme pienenevää Helsinkiä, joka pikkuhiljaa jäi taaksemme. Olimme matkalla kohti ensimmäistä etappiamme Amsterdamia ja vaikka väsymys painoi vielä silmäluomia, emme malttaneet nukkua. Edessämme oli vielä erittäin pitkä matka, mutta innostus piti meidät hereillä.
Lento Amsterdamiin kesti vain muutaman tunnin, mutta riitti antamaan ensimmäisen maistiaisen matka tunnelmasta. Saavuimme perille vain hieman myöhässä, mutta osalla kanssamatkustajiamme taisi olla todella lyhyet vaihdot, kun he ryntäsivät koneesta ulos niin vauhdilla etteivät koneen ovet olleet edes ehtineet aueta kokonaan. Schipholin lentokenttä oli kiireinen, kuten aina, mutta tällä kertaa erityisen. Sumu aiheutti viivästyksiä jatkuvasti ja ihmiset juoksivat kentällä kuin päättömät kanat, meillä oli onneksi aikaa hengähtää ennen seuraavaa lentoamme.
Kävelimme jälleen ympäri lentokenttää ja katselimme ja ihmettelimme ihmisiä, jotka olivat matkalla eri puolille maailmaa. Siinä on aina jotakin kiehtovaa, kun ajattelee kuinka jokainen matkustaja kantaa mukanaan omaa tarinaansa, aivan kuten mekin.
Pian oli aika siirtyä seuraavaan koneeseen. Tällä kertaa suuntanamme oli Lima, ja edessä oli huomattavasti pidempi lento, noin 12 tuntia kestävä sellainen. Istahdimme paikoillemme, asetuimme mukavasti istuimillemme ja jouduimme odottamaan lähtövuoroamme jokusen tovin, sumun takia tietenkin. Lopulta tunsimme, kuinka kone kiihdytti nousuun. Kun pilvet jäivät taaksemme, aloimme todella ymmärtää, kuinka kauas olimme matkalla. Ruoka lentokoneessa oli hyvää ja sitä sai kerrankin tarpeeksi.
Lento meni lopulta yllättävän nopeasti elokuvien siivittämänä, vaikka viidennen elokuvan kohdalla alkoi jo hieman puuduttaa istuminen. Eikä kumpikaan muistanut edes mitä kaikkia elokuvia oli lennon aikana katsonut. Atlantin ja Brasilian ylitettyämme lentokoneen ikkunasta alkoi näkymään Andien vuoristoa; olimme saapuneet Perun ilmatilaan. Vaikka matkaväsymys alkoi painamaan jo melkoisesti, niin jaksoimme silti innostuneina katsella näkisimmekö maasta vilahduksia.
Laskeutumisen jälkeen saimme kuulla aplodit, siitä olikin aikaa kun viimeksi näin oli tapahtunut. Naureskelimme ja hymähtelimme asialle. Kun lentokone pysähtyi ja kapusimme itsemme ulos koneesta, saimme jälleen eteemme vilinää täynnä olevan lentokentän. Rajavirallisuudet sujuivat ennakoitua helpommin. Minulta kyseltiin muutama kysymys siitä, mitä olen tulossa tekemään maahan ja miten kauan viipyisin. Riku tuli perässäni ja sanoi, että matkustaa kanssani, joten häneltä ei sitten kysytty yhtään mitään.
Tanssijalkaa alkoikin vipattaa heti kun Tax Freen kaiuttimista kantautui korviimme paikallista musiikkia, rytmi oli nopea ja mukaansatempaava. Asiakaspalvelijat hymyilivät meille, kun me kävelimme tanssahdellen kaupan läpi kohti turvatarkastusta. Ei aikaakaan kun meillä oli paikallinen mobiilidataliittymä ja astelimme ulos kentältä jo pimenevään iltaan. Meitä revittiin suuntaan ja toiseen ja lopulta luovutimme ja hyppäsimme pienen perulaisen taksikuskin kyytiin.
Ei aikaakaan, kun pääsimme näkemään, miten hullua paikallinen liikenne on. Kaistat, nopeusrajoitukset ja jopa itse tie olivat vain suosituksia ja jokainen ajoneuvo puikkelehti jopa itseään pienemmästä välistä hurjaa nopeutta eteenpäin. Kuskimme ei ollut yhtään vähemmän hullu, vaan aina kun mahdollista hän ajoi töötti ja kaasu pohjassa, vieden meitä lähemmäs majoitustamme. Hänen ajotyylissään ei ollut mielestämme mitään järkeä. Liikenteen vähetessä hän hiljensi vauhtiaan alle rajoitusten ja heti jos oli edes viitteitä ruuhkasta, hän kiihdytti vauhtia ja puikkelehti erittäin vaarallisesti pienistä väleistä. Hän halusi ehkä näyttää kuinka "pätevä" hän oli, tai sitten pyyhkiä väsyneet hymyt naamoiltamme.
Olimme päässeet jo melkein perille, kun saavuimme kahden suuren tien risteykseen, jonka liikennevalot eivät tietenkään toimineet, joten jokainen yritti mennä ensimmäisenä ja siitähän se vasta kaaos yltyikin. Kukaan ei päässyt enää mihinkään suuntaan ja risteys oli aivan tukossa. Tööttäily äityi korvia huumaavaksi ja jotenkin ihmeellisesti kuskimme onnistui peruuttamaan olemattomasta välistä taaksepäin niin että pääsimme kääntymään eri tielle.
Perillä kuski vielä kehtasi pyytää meiltä huomattavasti enemmän kuin mitä olimme lähtiessämme kyytiin sopineet. Emme jaksaneet kuitenkaan alkaa riidellä suuremmin, vaan laitoimme kättä taskuun ja hiukan tingittyämme maksoimme oppirahat. Hostelli vaikutti siistiltä ja heti kun olimme saaneet yösijan, jätimme tavarat taaksemme ja suuntasimme kaupungin sykkeeseen etsimään ruokaa. 11 miljoonan asukkaan kaupunki oli vilkas ja eloisa. Ei mennyt kauaa kun löysimme katuravintolan, josta saimme hyvää tacoa runsain mitoin, paikallisesti kalliiseen, mutta meille edulliseen hintaan. Ruokaa oli pakko ottaa mukaan seuraavalle aamulle, olimme yliarvioineet nälkämme, tai no aliarvioineet paikalliset annoskoot. Maukkaan meren rannalla nautitun illallisen jälkeen suuntasimme takaisin majoitukseemme ja sammahdimme heti matkan uuvuttamina.
19.1. Liman kaupunkivaellus – Vanhan kaupungin tunnelmaa ja ensimmäiset seikkailut
Aikaeron takia keho pakotti heräämään jo viideltä, vaikka olisi tehnyt mieli vielä nukkua ei unta tullut enää itselleni millään. Nousin ylös ja aloin kirjoittelemaan tätä blogia ja suunnittelemaan meille tekemistä päivälle. Söin edellisen illan tähteet ja lopulta Rikunkin kömpi ylös sängystään ja löimme lukkoon päivän suunnitelmat, ainakin suurpiirteisesti.
Äkkäsin suunnitelmia tehdessäni, että täällä toimii Yango-taksisovellus ja pääsimmekin heti testaamaan sen toimivuutta. Matka hostellita keskustaan maksoi hieman yli 3 euroa. Tulisimme siis jatkossa käyttämään kyseistä sovellusta aina pidemmille matkoille, eli siis sitten kun jalkamme eivät enää kantaisi. Keskustassa poukkoilimme vanhan kaupungin alueelle ja sattumalta löysin maasta 30 solia, eli noin 8 euroa. Tämä lupasi mielestämme hyvää onnea jo matkan alkuvaiheessa.
Kävelimme ympäriinsä vanhassa kaupungissa ja kävimme San Francisco nimisessä kirkossa aamun jumalanpalveluksessa. Vaikkemme ymmärtäneet papin nopeasta virren veisaamisesta käytännössä yhtään mitään, niin jaksoimme istuskella jalkoja lepuutellen tovin katsellen kirkon lasimaalauksia. Kirkon alapuolella kulki paljon katakombeja, joista muutamiin pääsi kurkistelemaan kirkon sisältäkin. Niihin järjestetään virallisia kierroksia viereisen museon toimesta, muttemme jaksaneet odottaa sen avautumista.
Päätimme ottaa suunnaksi Barrancon, kaupunginosan, joka tunnettiin värikkäistä rakennuksistaan, viihtyisistä kahviloistaan ja jyrkänteiltä avautuvista merimaisemistaan. Yango-taksi kuljetti meitä jälleen edullisesti. Kyseisestä autosta puuttui puoliksi ratti, turvatyynyt ja turvavyöt, no onneksi emme joutuneet kolariin. Monista autoista näki että niiden puskureita oli todellakin käytetty; naarmuja, reikiä ja jopa puuttuvia osia autoista löytyi enemmän kuin ehjiä kohtia.
Intensiivisen taksimatkan jälkeen meren läheisyys toi mukanaan raikkaan tuulahduksen, ja hetkeksi unohtui, että olimme miljoonakaupungin sykkeessä. Perillä meitä kutsuttiin taas veljeksiksi eikä edes ensimmäistä kertaa tällä reissulla. Jostain syystä paikalliset ottivat asiakseen arvuutella taustaamme, mutta tällä kertaa joku päätti, että olemme amerikkalaisia. Jatkoimme hymyillen matkaa ja mietimme, kuinka usein meitä vielä arvailtaisiin väärin.
Päädyimme sattumalta seuraamaan paikallisten nyrkkeilysparrausta upeissa maisemissa. Valtavat aallot ryskyivät rantaan kaukaisuudessa, kun treenaajat ottivat mittaa toisistaan. Hetken mielijohteesta ja nälkäämme päätimme suunnatta läheiseen ravintolaan, jossa mutustellen lounastamme ja juodessamme tyhjältä maistuvaa mehua fiilistelimme kaupungin elämää.
Vilkas julkinen liikenne huristi ympärillämme, mutta päätimme silti jatkaa jalan, osin säästösyistä, osin siksi, että jalat nyt vain tuntuivat kantavan yllättävän hyvin. Seikkailimme pikkuisia kujia pitkin ja Rikulle tuli mieleen ottaa ensimmäinen kuvansa filmikamerallaan kauniista muraalista.
Kävelystä kyllästyneenä hyppäsimme paikallisbussin kyytiin ja lähestyimme keräilykorttikauppaa ja jäimme sinne seisoskelemaan ja ihmettelemään paikallisia pelaajia ja kortteja. Siinä vierähtikin jo pidempi tovi ja löysimme myös ostettavia kortteja. Jalat tosin eivät pitäneet suuresti pitkästä seisoskelusta ja ulos kömmittyämme kankein askelin hoipuimme viereiseen suureen markettiin, josta hankimme vuoristosairauteen lääkkeitä varuilta.
Päivän jo kääntyessä iltapäivän puolelle suuntasimme kohti erikoista historiallista kohdetta: temppeliä, joka oli rakennettu miljoonista mutatiilistä useiden sukupolvien aikana. Paikka huokui historiaa ja sen rakentaminen oli alkanut 200-luvulla. Työ sen valmiiksi saamiseksi oli jatkunut perintönä sukupolvien yli, sitä ei kuitenkaan saatu valmiiksi 700-luvulle mennessä, jolloin se hylättiin. Temppeli oli löydetty 1900-luvulla sattumalta rakennustöiden yhteydessä, sitä oltiin luutu sitä ennen vain luonnolliseksi vuoreksi. Vuosisatojen ajan sen päälle oli kertynyt niin paljon maata, ettei sitä erottanut normaalista hiekkavuoresta. Kävellessämme muinaisten seinien välissä mietimme, kuinka moni ihminen oli kantanut näitä tiiliä vuosisatojen aikana.
Matkalla takaisin keskustaan eksyimme kissapuistoon, jossa kymmenet kissat loikoilivat auringonpaisteessa ja pyörivät ihmisten ympärillä. Puistossa oli käynnissä myös iloksemme sunnuntaimarkkinat, ja vaikka emme varsinaisesti tarvinneet mitään, löysimme itsemme kiertelemästä kojulta toiselle, ihmetellen ja ihaillen kauniita taideteoksia, jotka osoittautuivat järjettömän kalliiksi. Eikä meillä ollut myöskään mitään mahdollisuutta kantaa niitä mukanamme, ainakaan ehjinä. Alpakkaponcojen kanssa sama tarina, nekin olivat erittäin kalliita. Saimme kuitenkin maistaa edes jotain paikallista käsityötä, nimittäin uppopaistettua hunajalla kuorrutettua jälkiruokaa, joka upposikin kitusiimme lähes yhtä nopeasti kuin se oli uponnut rasvaan. Ampiaisia myös näytti kiinnostavan sokerinen jälkiruoka ja pääsimmekin myös juoksemaan niitä karkuun.
Illan hämärtyessä päädyimme lopulta rantaan ihailemaan auringonlaskua. Valtameri näytti houkuttelevalta, mutta varoituskyltit kertoivat karua kieltään – aallot olivat petollisen vaarallisia. Tyydyimme rantakivillä hortoilemiseen ja katselemaan sitä, kuinka aurinko painui merellä horisonttiin.
Ennen hostellille palaamista haimme vielä tacot lempikaturavintolastamme. Päivän kävelysaldo lähenteli 30 kilometriä, joten jokainen suupala maistui ansaitulta. Takaisin majapaikassa sammuin saman tien sängylleni – vain herätäkseni yöllä klo 1 uuden vieraan saapuessa ja sain koko huoneen mukaan unettomaan kaaokseen, koska luulin että oli kulunut vain muutama minuutti nukahtamisestani.
Riku oli ennen nukkumaanmenoaan päättänyt antaa hotellityöntekijälle lentokoneesta saamamme viinipullot. Hänen ilmeensä oli kuulemma kirkastunut heti, eikä häntä tuntunut yhtään epäilyttävän outo anteliaisuus. Olimmehan nähneet hänet jo ensimmäisenä päivänä niin päihtyneenä, ettei hän edes seuraavana päivänä muistanut, että olimme jo maksaneet majoituksemme kokonaan.
20.1. Siirtyminen Cuscoon – Vuoristokaupungin ensivaikutelmat ja korkeuden vaikutus
Aikainen aamu alkoi jo rutiinilta, eikä herääminen viideltä tuntunut enää edes erityisen pahalta. Edessä oli siirtyminen Andien keskelle Cuscoon, edullinen taksimatka lentokentälle maksoi vain vaivaiset viisi euroa. Lentokenttä oli jo tässä vaiheessa tullut meille tutuksi ja vaikka matkustamisessa oli mukana aina pientä säätöä, sujui kaikki tällä kertaa yllättävän mutkattomasti.
Lento Cuscoon oli nopea, noin tunnin, mutta maisemat ikkunoista pitivät ainakin minun nenäni liimautuneena ikkunaani. Lumihuippuiset vuoret ja laaksoihin piiloutuneet pienet kylät näyttivät vaikuttavilta yläilmoista katsottuna. En malttanut odottaa mitä kaikkea meillä oli vielä edessämme. Auringon pilkistellessä hieman pilvien raoista maisema sai vielä lämpimämmän sävyn ja tuntui siltä, että olimme todella matkalla jonnekin erityiseen paikkaan.
Laskeutuminen Cuscoon toi mukanaan todellisuuden: olimme nyt yli 3 000 metrin korkeudessa, ja ilman ohuus tuntui heti kehoissamme. Jokainen liike tuntui vähän raskaammalta, hengitys kulki eri tavalla kuin merenpinnan tasolla ja rinkat astetta painavimmilta. Päätimme kuitenkin olla ajattelematta sitä liikaa ja suuntasimme hostellillemme, joka sijaitsi hieman syrjässä turistialueesta.
Hostelli oli ympäröity piikkilangalla varustetulla aitauksella, mikä ei varsinaisesti herättänyt luottamusta, mutta sisällä tunnelma oli lämmin ja ehkä hieman päihtynyt. Henkilökunta otti meidät vastaan naurun ja halailun kera, ja heidän ilmeistään oli vaikea sanoa, oliko kyseessä aidosti ystävällinen vastaanotto vai muutaman oluen jälkeinen tunteellisuus. Ainakaan emme tunteneet oloamme ei-toivotuiksi.
Nälkä oli kova, joten suuntasimme syömään. Sateen saattelemana kävelimme ripeästi läheiseen kiinalaiseen ravintolaan. Ahneina tilasimme annokset, jotka olivat lähes isompia kuin me itse. Vaikka vatsa tuntui jo puolivälissä täydeltä, emme voineet antaa periksi – jokainen suupala oli taistelua vatsojemme ääriä vastaan, mutta voitimme taistelun kuitenkin väkisin. Täydellä vatsalla olo oli sekä tyytyväinen että koomaan verrattava.
Lounaan jälkeen kiertelimme Cuscoa, mutta pienikin nousu kadulla sai aikaan outoa huimausta ja raskaan hengityksen. Oli selvää, että korkeus alkoi tehdä tepposiaan. Päätimme ottaa rauhallisesti ja käydä varaamassa seuraavien päivien matkat paikallisesta turistipalvelusta.
Kun poistuimme yhdestä kaupasta, Riku huikkasi myyjälle hyvästelyksi ”de nada”, saaden myyjän hämmentyneen ilmeen palkaksi. Älysin tilanteen heti ja sen Rikullekin kerrottua repesimme nauruun – ”de nada” tarkoittaa eipä kestä, eikä ollut ollenkaan oikea fraasi hyvästelyyn, varsinkaan silloin jos ei osta mitään. Yksi päivä Cuscon korkeudessa ei vielä ollut näköjään opettanut riittävästi kielitaitoa.
Illan lähestyessä palasimme hostellille, jossa henkilökunta oli edelleen hyväntuulinen ja yhtä epäselvä kuin aiemmin. Päätimme ottaa illan rauhallisesti ja antaa kehon tottua ohueen ilmaan ennen seuraavia seikkailuja.
Cuscon katukuvaa
21.1. Rainbow Mountain – Unohtunut nouto, privaattikyyti ja upeat maisemat
Herätyskello soi julmasti 3:45 ja puoliksi unessa vetäisimme vaatteet niskaan ja odottelimme 4:30 sovittua noutoa hostellimme edustalla. Kylmä aamuöinen Cusco oli hiljainen, vain muutama koira harhaili kaduilla. Odottelimme, odottelimme ja odottelimme. Kun kello löi 4:45 eikä autoa vieläkään näkynyt, alkoi epäilys hiipiä mieleen – olimmeko unohtuneet?
Pienen säätämisen jälkeen saimme vihdoin yhteyden turistitoimistoon, josta saimme yllättävän rennon vastauksen: “Ah, teidät unohdettiin.” Sen sijaan, että olisimme joutuneet jäämään rannalle, meille järjestettiin privaattikyyti ottamaan pikkubussi kiinni. Ei ehkä suunnitelman mukainen aloitus, mutta toisaalta saimme mukavasti tilaa ja nopeamman kyydin vuorten suuntaan.
Kun vihdoin tavoitimme muun ryhmän, kaikki olivat jo ehtineet torkkua bussissa hyvän tovin. Matka jatkui vielä kohti Rainbow Mountainia, jonka huipulle kapuaminen 5 200 metrin korkeuteen ei tulisi olemaan ihan kevyttä hommaa. Mutta mitäpä sitä ei tekisi uskomattomien maisemien eteen.
Päästyämme pikkubussiin muut ryhmäläiset mulkoilivat meitä unisina – he olivat saaneet nukkua rauhassa vähän leveämmin, kun taas me olimme aloittaneet aamun sekoilulla ja privaattikyydillä. Olimme kuitenkin tyytyväisiä, ettei retki ollut mennyt meiltä sivu suun. Bussin etuosassa istui mies, joka erottui heti muista. Hän oli yksin matkustava ukrainalainen, jonka kanssa aloimme jutella seuraavalla pysäkillä eli aamupalapaikalla.
Aamiainen tarjoiltiin pienessä vuoristokylässä ja vaikka ruoka maistui, ohut ilma teki syömisestä yllättävän raskasta. Ukrainalainen, joka oli matkustanut Etelä-Amerikassa jo useita kuukausia kertoi poistuneensa maasta pian sodan alettua ja kiertäneensä maailmaa siitä lähtien. Hänellä ei ollut tarkkaa suunnitelmaa, "ehkä seuraavaksi Boliviaan, ehkä Chileen", hän totesi olkiaan kohauttaen. Matkan jatkuessa yhä korkeammalle, jokainen meistä alkoi tuntea ilman ohuuden.
Kiipeäminen Rainbow Mountainille oli kova koettelemus. Saimme oppaalta henkäiltäväksi alkoholiin uutettua kokalehteä, se sentään avasi hengitysteitä kivasti. Silti jokainen askel tuntui raskaammalta ja kymmenen metrin välein oli pakko pysähtyä vetämään syvään henkeä. Ukrainalainen mies kulki kärjessä kevyesti kuin vuorikauris, ja me seurasimme perässä omalla tahdillamme, välillä epäillen, oliko tämä hyvä idea lainkaan.
Kun lopulta saavutimme huipun, maisema oli kaiken vaivan arvoinen. Entisen merenpohjan hapettumisesta johtuvat erilaiset värit erottuivat selkeinä vuorien rinteillä. Värikkäät vuoret levittäytyivät edessämme kuin maalattu taulu ja pilvet leijuivat aivan vieressämme, maisema oli kirjaimellisesti henkeä salpaava. Otimme paikalla olleiden turisteille tarkoitettujen laamojen kanssa kuvia ja annoimme muutaman lantin korvaukseksi omistajille. Ukrainalainen katsoi maisemaa ja sanoi lopulta: "Tämä on hyvä paikka muistaa, että maailma on kaunis, vaikka kaikki muu olisikin sotkua."
Seisoskelimme huipulla hetken ja ei kauaa kun alkoi tihuttaa vettä. Päätimme suunnata alas ennen kuin kastuisimme läpimäriksi ja alkaisimme jäätyä. Laskeutuminen sujui nopeammin kuin kipuaminen ja matkalla alas pääsimme näkemään myös luonnollisia laamoja laiduntamassa vuoren rinteillä. Ne päästivät meidät yllättävän lähelle, ennen kuin sinkoisivat pieneen laukkaan taas kauemmas.
Bussi takaisin Cuscoon oli hiljainen, kaikki olivat väsyneitä ja moni torkahti heti istuttuaan alas. Itsestäni tuntui siltä kuin pää halkeaisi ja oksetti, selkeitä vuoristosairauden merkkejä. Särkylääkkeiden ja väsymyksen turruttamina selvisimme jotenkin matkasta samaiseen ravintolaan, jossa söimme aamupalan. Tällä kertaa ruokahalut olivat kuitenkin aivan tiessään, päässä jyskytti ja oksetti ohuen ilman tekemät kepposet.
Illalla hostellilla olimme liian väsyneitä tehdäksemme muuta kuin romahtaa sänkyihimme.
Ilahtunut. mutta hengästynyt
22.1. Perutut suunnitelmat ja seikkailu Cuscon kaduilla
Aamu alkoi kerrankin ilman kiirettä, aivan toisin kuin edellispäivän Rainbow Mountain -reissu. Olimme alun perin varanneet retken Cuscon ulkopuolella sijaitseville seitsemälle laguuniin, mutta olimme saaneet heti herätessämme viestin: retki oli peruttu. Syytä ei edes kerrottu, mutta toisaalta emme jaksaneet harmitella asiaa. Edellisen päivän kiipeäminen oli jättänyt jälkensä ja kirjaimellisesti pieni hengähdystauko tuli tarpeeseen.
Koska päivä oli nyt vapaa, päätimme tehdä sen, mitä kaupunkilomalla yleensä tehdään, eli kävellä päämäärättömästi ja eksyä mielenkiintoisiin paikkoihin. Cusco ei ollut helpoin kaupunki tähän aktiviteettiin, sillä jopa lyhyet nousut tuntuivat edelleen keuhkoissa. Jokainen portaikko sai meidät pysähtymään ja hengittämään syvään. Vuoristosairaus ei ollut vielä täysin jättänyt meitä rauhaan.
Aloitimme päivän kiertelemällä pieniä kujia ja ihaillen värikkäitä rakennuksia. Cuscon keskusta oli täynnä historiaa, inkamuurien päälle rakennettuja siirtomaa-aikaisia taloja ja pieniä käsityöputiikkeja. Matkan varrella törmäsimme paikalliseen markkinaan, jossa myytiin kaikkea kuivatusta alpakanlihasta neonvärisiin ponchoihin. Alpakkaponcho oli ollut Rikulla etsinnässä jo Limasta lähtien, mutta hinnat olivat täällä halvempia, ainakin kun poistui turistialueilta.
Päätimme ottaa hieman reilumman haasteen päivälle ja kiivetä Sacsayhuamánin raunioille, jotka sijaitsivat korkealla Cuscon yläpuolella. Matka sinne ei näyttänyt pitkältä kartalla, mutta käytännössä se tarkoitti loputtomia kivisiä portaita ja jyrkkää nousua. Otimmekin taksin välttääksemme edellisen päivän kohtalon.
Taksi vei meidät kauemmas vuorille, onneksi alaspäin olisi mukavampi tallustella. Perillä hoksasimme lampaita pellolla ja no ei meitä voinut mikään pysäyttää; niitä oli päästävä syöttämään ja silittämään. Ne olivatkin yllättävän säyseitä ja hetken sieluntovereiden kanssa maailmaa ihmeteltyämme lähdimme verkkaisesti oikeaan suuntaan. Hetken päästä ohitimme muinaisia raunioita ja tulimme turistikeskukseen, jonka ulkopuolella oli muoreja myymässä villapaitoja. Aitoa alpakkaa he meille todistelivat ja no eihän niitä kehdannut olla ostamatta, noin 10 eurolla saimmekin molemmat paidat päällemme ja mummot iloisiksi.
Ei kauaa kun saavuimme pieneen kylään, jossa pysähdyimme silittämään alpakoita ja juomaan vettä, pieni tyttö hymyili meille kun toivotimme hänelle hyvää päivää. Saimme mukaamme pysähdyksen yhteydessä koiran, joka seurasikin meitä hyvän tovin. Kaarsimme jälleen pois tien reunalta ja hyppelimme aitojen yli päästäksemme nopeammin alas ja aloimme kuulla kaukaisuudesta musiikkia, se houkutteli luokseen. Sateen pisaroiden osuessa kämmenselkiimme, tiesimme että meidän tulisi löytää sateensuoja nopeasti ellemme halunneet kastua. Musiikin lähde olikin jonkinlainen leirikeskus, josta saimme viime hetkellä sateensuojan ennen kuin taivas repesi raivokkaasti satamaan.
Sateen päätyttyä aloimme suuntamaan vieläkin alaspäin ja kohti valkoista Kristuksen patsasta, josta olisi hyvät näkymät kaupungin yläpuolelta. Näimme matkalla vihaisia koiria, hylätyn vessanpöntön tien reunassa ja harmillisen laihoja hevosia. Sateen saattelemina askeleet tuntuivat pidemmiltä ja ilma raikkaammalta, joten matka sujui yllättävänkin nopeasti.
Päästyämme näköalapaikalle maisemat olivat uskomattomat. Cusco levittäytyi allamme kuin postikortti ja avautunut kirkkaansininen taivas sai kaupungin punatiilikatot hehkumaan. Hetken ihailun jälkeen päätimme kiertää läheisiä raunioita, joiden kiviseinät olivat edelleen järisyttävän tarkasti aseteltuja. Kumpikaan meistä ei ymmärtänyt, miten inkat olivat saaneet nämä massiiviset kivet paikoilleen ilman moderneja laitteita.
Kun laskeuduimme jälleen taksilla takaisin kaupunkiin, suuntasimme etsimään jotain kevyttä lounasta. Eilisen överiannokset eivät olleet vielä unohtuneet. Löysimme lopulta pienen paikallisten suosiman ravintolan, jossa söimme yksinkertaiset mutta maukkaat keitot ja kanaa.
Päivän lopuksi palasimme vielä ponchoasiaan. Löysimme lopulta pienen kaupan, jossa hinnat eivät olleet täysin turistitasoa, ja pitkän värien ja kuvioiden vertailun jälkeen Riku sai päätettyä minkä hän veisi tyttöystävälleen.
23.1. Seitsemän laguunia – Vaellusta ja australialaisten matkakumppaneiden seuraa
Edellisen päivän peruttu retki oli nyt järjestetty uudelleen, joten heräsimme jälleen aikaisin ja odottelimme noutoa hostellimme edessä. Tällä kertaa kuljetus saapui miltei ajallaan ja hyppäsimme pikkubussiin, jossa meitä odotti jo sekalainen joukko muita matkailijoita. Heti alkuun tutustuimme kahteen australialaiseen, jotka olivat valmismatkalla ja kuulemamme mukaan pulittaneet reissusta huomattavasti enemmän kuin me.
Matka laguuneille vei useita tunteja, ja tie kiemurteli yhä korkeammalle vuoristoon. Bussissa tunnelma vaihteli innostuksesta koomaan – osa porukasta jutteli vilkkaasti (eli me), kun taas toiset yrittivät ottaa kiinni menetettyjä yöunia. Australialaiset kertoivat tarinoita aiemmilta matkoiltaan ja siitä millaista heidän elämänsä oli kotona.
Saapuessamme perille ilmassa oli jo selvästi vähemmän happea. Olimme nyt korkealla, yli 4 000 metrissä, ja jälleen kerran keuhkot muistuttivat asiasta, sekä jalat siitä, että jokainen askel oli hieman raskaampi. Pitkältä tuntuneen vaelluksen jälkeen olimme jo melkein perillä kun alkoi satamaan räntää. Otimme hetken suojaa paikallisen asukkaan luona, hän myi mitä turistit ikinä halusivatkaan keskellä vuoristoa, eli suklaata ja lämpimiä vaatteita. Räntäsateen väistyttyä jatkoimme matkaamme ja ei kauaakaan, kun seitsemän laguunia levittäytyi vuoriston keskelle kuin piilotettu paratiisi – turkoosin ja smaragdin sävyissä hohtavat vesialtaat erottuivat karusta maisemasta kuin jostain toisesta maailmasta.
Ihmettelimme lumihuippuisia vuoria, jotka heijastuivat laguunien pinnoista näyttäen aivan siltä kuin olisimme toisella planeetalla. Kiertelimme laguuneja, joista jokainen tuntui kauniimmalta kuin edellinen. Vesi oli kirkasta, mutta jäätävää – kukaan meistä ei edes harkinnut uimista, paitsi Riku tietenkin. Australialaiset ottivat kuvia kaikista mahdollisista kulmista ja vitsailivat siitä, miten heidän Instagraminsa alkaisi näyttää siltä kuin he olisivat muuttaneet pysyvästi vuorille.
Paluumatkalla ohitsemme käveli vanha perulainen nainen, joka kantoi selässään isoa nyyttiä kuin se ei olisi painanut mitään. Me hädin tuskin jaksoimme kävellä takaisin. Suurimpana motivaattorina toimi perillä odottava lounas ja kuumat lähteet. Ruoka maistuikin tällä kertaa niin hyvin, että meitä alettiin jo hoputtamaan, että siirtyisimme joko bussiin odottamaan tai lähtisimme ripeästi kuumille lähteille. No eihän meidän tarvinnut edes miettiä kun olimmekin jo kipittäneet uimaan. Kuumien lähteiden lähistöllä virtasi joki ja saimme huippuidean, olimmehan melkein huipulla. Menimme tietysti uimaan jääkylmään virtaan ja kaikki katsoivat meitä kuin hulluja. Ehkä ihan oikeutetusti.
Bussissa kaikki olivat tällä kertaa hiljaisempia, me mukaan lukien, korkeus ja patikointi olivat vieneet veronsa. Australialaiset kuitenkin jaksoivat vielä jakaa viimeiset matkatarinansa ja pyysivät meitä tulemaan joskus Australiaan. “Meillä ei ole vuoria, mutta kaikki muu on tappavaa,” toinen heistä virnisti.
Illalla Cuscoon palatessamme olimme jälleen erittäin uupuneita mutta kuitenkin tyytyväisiä. Seitsemän laguunia oli ollut matkan arvoinen, ja australialaiset matkakumppanit olivat tehneet päivästä entistä hauskemman. Hostellille palatessamme istuimme vielä hetken pihalla ja ennen kuin menimme nukkumaan, mietimme että suurimmat seikkailut olivat vielä edessämme.
Vuoristomaisemaa
Syvä laguuni
24.1. Humantay-järvi – Turkoosia vettä ja yöpyminen Mollepatassa
Aamujen aikaiset herätykset alkoivat jo tuntua rutiinilta. Tällä kertaa suuntanamme oli Humantay-järvi, yksi Perun tunnetuimmista ja kuvauksellisimmista järvistä, joka sijaitsi taasen yli 4 200 metrin korkeudessa. Bussi keräsi meidät matkaan vielä hämärän aikaan ja moni käytti alkumatkan hyväkseen torkkuen, niin tällä kertaa mekin.
Matkan varrella pysähdyimme Mollepatan kylässä, jossa söimme nopean aamiaisen. Tänne jäisimme lounaan jälkeen varautumaan suurimpaan retkeemme. Kylä oli pieni ja perinteinen, siellä oli vain muutama ravintola ja muutama matkailijoille suunnattu majatalo. Aamupala ei ollut mitään luksusta, mutta meille ruoka maistui kuitenkin edellisten päivien koitoksista johtuen. Tarjolla oli perinteistä munakasta, leipää ja kokateetä, joka tuntui olevan välttämättömyys korkeuksissa liikkuessa.
Kun jatkoimme matkaa kohti Humantay-järveä, tie muuttui yhä jyrkemmäksi, mutkaisemmaksi ja kapeammaksi. Lopulta saavuimme lähtöpisteeseen, josta aloitimme patikoinnin ylöspäin. Reitti ei ollut jyrkkä, mutta kaikki muut päättivät ottaa alleen hevosen. Jokainen askel tuntui taas raskaalta, mutta kanssamatkustajilta hymyjä saadessamme jaksoimme jälleen tarpoa muutamia askeleita henkeä haukkoen. Matkan varrella paikalliset tarjosivat uudestaan mahdollisuutta vuokrata hevosia ylös asti, mutta päätimme sinnitellä kävellen, emmehän me tänne tulleet ratsastamaan vaan vaeltamaan.
Lopulta, reilun tunnin kamppailun jälkeen, saavuimme perille. Humantay-järvi oli uskomattoman kaunis. Sen turkoosi vesi loisti kirkkaasti ja taustalla kohosivat lumihuippuiset vuoret. Maisemaa ei voinut kuin ihmetellä, ei edes kuvat saaneet sen kauneutta kaapattua. Kaikki väsymys unohtui hetkeksi, kun vain istuimme alas ja ihailimme näkymää.
Järvellä vietimme tovin, otimme kuvia ja nautimme siitä, että olimme päässeet pois Cuscon kiireestä. Vesi oli jääkylmää, mutta Rikun harmiksi uiminen oli kielletty. Laskeutuminen oli luonnollisesti helpompaa ja palattuamme lähtöpisteeseen ennen muita saimme levähtää hiukan ennen kuin survouduimme jälleen pikkubussiin.
Lounaan päätteeksi jäimme muista jälkeen, koska tarkoituksenamme oli jäädä yöksi Mollepataan, sillä seuraavana päivänä aloittaisimme suurimman vaelluksen tähän mennessä. Kylä oli rauhallinen ja tunnelmallinen ja löysimme pienten epäselvyyksien jälkeen majapaikkamme, jossa huoneet olivat yksinkertaisia mutta mukavia. Lämmin suihku teki hyvää pitkän päivän jälkeen. Lähdimme vielä kuitenkin hortoilemaan kylään ja etsimään meille vaelluskeppejä, sekä minulle sateenvarjoa.
Äkkäsin paikallisen rautakaupan ja sain huippuidean, ostaisimme harjanvarret ja käyttäisimme niitä vaelluskeppeinä. Myyjän ilme oli näkemisen arvoinen, kun ostimme varret ilman harjoja. Pienellä pojalla oli tarina isälleen kerrottavana oudoista gringoista, jotka maksoivat niistä vielä yli pyydetyn summan.
Sateenvarjokin löytyi läheisestä marketista ja sain jälleen aiheutettua ihmetystä, kun kysyin hintaa ja myyjä kysyi minulta paljon haluaisin siitä maksaa. Tarjosin noin viittä euroa ja myyjä kysyi minulta että olenko varma, kortin luettuaan hän ojensi minulle setelin ja minä hänelle sateenvarjon. Sitten hän taisi ymmärtää että olin ostamassa sateenvarjoa enkä nostamassa rahaa ja hän meni noloksi ja vaihdoimme rahan ja varjon taas keskenään. En tiedä paljon varjo olisi oikeasti maksanut, mutta naurut jotka saimme, olivat kyllä joka pennin arvoiset.
Huvituksesta täynnä päätimme käydä vielä paikallisessa turisti-infossa ja siellä ei oltu varmaan nähty turisteja koskaan, ainakin vastaanotto oli sen kaltainen. Kysyimme seuraavan päivän vaellusreitistämme, missä kunnossa se olisi jne. Heiltä tuli vastaus, että polkua ei voisi käyttää ja meidän tulisi ottaa taksi. Olimme täysin ymmällämme ja nainen kysyi monta kertaa: miksi olimme tulleet tänne? Lopulta emme enää keksineet vastauksia ja luikahdimme pihalle toisillemme nauraen. Tämä kylä oli kyllä täynnä yllätyksiä, toivottavasti emme aiheuttaneet liikaa hämmennystä.
Kun aurinko laski, sadepilvet valtasivat taivaan. Kylä hiljeni täysin ja ainoa ääni tuli sateesta ja tuulesta, joka puhalsi vuorten yli. Tuntui hyvältä olla hetken poissa suurkaupungin hälinästä. Huoneissamme ei ollut lämmitystä, mutta paksujen peittojen alla nukkuminen kylmässä ilmassa tuntui raikkaalta.
Aamulla edessämme olisi suuren retkemme alku, mutta juuri nyt tärkeintä oli vain levätä.
25.1. Vaellus alkaa – Ensimmäiset askeleet Mollepatasta Soraypampaan
Aamu valkeni Mollepatassa raikkaana ja viileänä. Yö oli ollut kylmä, mutta olimme nukkuneet hyvin paksujen peittojen alla. Edessä oli jälleen vaelluspäivä – tällä kertaa määränpäänä oli edellispäivänä tutuksi tullut Soraypampa, joka toimi monien Salkantayn-reitin vaeltajien lähtöpisteenä.
Kevyen itsetehdyn aamupalan jälkeen pakkasimme tavaramme ja lähdimme liikkeelle. Reitti Mollepatasta Soraypamapaan oli nousujohteinen, mutta ei aivan yhtä jyrkkä kuin Humantay-järvelle kiipeäminen. Korkeus kuitenkin teki tehtävänsä ja jo ensimmäisten kilometrien jälkeen tunsimme, kuinka happi väheni. Reitti ei ollut mitenkään mahdoton, kuten meille oli edellisenä päivänä turisti-infossa mainostettu. Välillä mutaista, muttei kuitenkaan liian liukasta tai jyrkkää. Harjanvarret paljastuivat oiviksi, ne olivatkin luultua parempaa materiaalia, eli puuta ja saimme niistä aina tiukan paikan tullen tukea.
Polku kulki laakson halki ja ympärillä kohosivat vuoret, joiden huiput olivat peittyneet pilviin. Matkan varrella näimme muutamia paikallisia viljelijöitä, jotka paimensivat laamoja ja alpakoita. Polun varrella laiduntaneet eläimet katselivat meitä laiskasti, eivätkä tuntuneet olevan lainkaan kiinnostuneita ohikulkevista vaeltajista. Välillä ohitsemme kulki hevoskaravaaneja, ne kuljettivat tavaroita Soraypampaan, joista matkailijat lähtivät usean päivän vaelluksille Salkantayn-reitille.
Noin neljän tunnin kävelyn jälkeen Soraypampa alkoi näkyä horisontissa, sinne olisi kuitenkin vielä matkaa yli kymmenen kilometriä. Se oli kuin keidas vuoristossa, pieni leirintäalue keskellä karua maisemaa. Pidimme matkalla taukoja aina tarvittaessa ja pienet sadekuurot selätimme sateenvarjojen avuilla. Saapuessamme perille etsimme majapaikkamme, jossa pidimme pienen tauon, istuimme portaille ja katselimme maisemaa.
Kahdeksan tunnin vaellus tuntui kyllä, muttei ollenkaan niin pahalta kuin olimme odottaneet. Ilma oli kirkas ja Soraypampan yläpuolella kohosi mahtava Salkantayn-vuori, yksi Perun pyhimmistä vuorista. Se tuntui olevan niin lähellä, että melkein pystyi koskemaan sen lumihuippua. Välillä hiljaisuuden rikkoi kaukaisuudessa rymisevät lumivyöryt, tuntui uskomattomalta olla täällä.
Lepäsimme hetken ja juttelimme majoittajaperheemme kanssa, he kyselivät millaista ruokaa haluaisimme illalliseksi. Ruoan vielä valmistuessa kävimme ostamassa läheisestä kaupasta vielä viimeisiä eväitä ja tarvikkeita seuraavalle päivälle; tonnikalaa, pähkinöitä ja aurinkorasvaa. Näin korkealla ei tarvitse kauaa olla auringossa, kun jo huomaat nahkasi punoittavan.
Illallisen jälkeen leikimme perheen lapsien kanssa ja teimme yhdessä TikTok-videon, jossa tanssimme epämääräisesti. Ennen kuin painoimme päämme tyynyihin kertasimme sitä, miten maisemat sekä päivän patikointi olivat tehneet meihin lähtemättömän vaikutuksen. Tämä oli ollut helposti reissun hienoin päivä ja vaikka jaloissa tuntui, mieli oli rauhallinen.
Huomenna olisi taas uusi päivä, monta askelta edessä ja maisemia, joita ei voi edes kuvitella, niitä ajatellessa uni saapui yllättäen.
26.1. Soraypampasta Colcapampaan – Korkeuksiin ja viidakon äärelle
Aamu alkoi Soraypampassa hyytävänä. Yöllä lämpötila oli laskenut pakkasen puolelle, ja ulkona näkyi ohut kerros kuuraa. Heräsimme aikaisin, sillä edessä oli pitkä vaelluspäivä – matka Colcapampaan kulkisi läpi vaihtelevien maastojen ja toisi meidät askel askeleelta lähemmäs päämäärämme.
Aamiaisen jälkeen pakkasimme varusteemme ja lähdimme liikkeelle. Ensimmäinen osuus reitistä oli tuttua nousua ja vaikka olimme jo tottuneet ohueen ilmanalaan, tuntui kiipeäminen siltikin raskaalta. Reitti mutkitteli vuorenrinnettä pitkin ja välillä oli pakko pysähtyä hengähtämään, no ja tietysti ihailemaan maisemia. Takana avautuva maisema palkitsi meidät: Soraypampa jäi kauas alas, auringon ensisäteet koskettelivat sitä leikitellen vuorien jättäessä siihen varjonsa ja Salkantayn-vuoren massiivinen huippu nousi suoraan edessämme. Eikä siinä vielä kaikki, lauma laamoja saapui luoksemme kuin kutsuttuna, eihän se auttanut kuin jäädä kuvaamaan ja ihailemaan maisemaa.
Ylemmäs noustessamme saavuimme pilvien korkeudelle ja Seven Snakesin, eli serpentiinipolun yläosassa päätimme pitää ensimmäisen kunnon ruokatauon. Sitten matka jatkui vieläkin vain ylöspäin. Saapuessamme Salkantayn Passiin, joka oli päivän korkein kohta (n. 4 600 metriä), olo oli voittajamainen. Vaikka tuuli puhalsi kylmästi ja vettä satoi, nautimme jylhien vuorien ääntelyistä, kivivyöryt pitivät hurjaa ääntä.
Otimme muutamia kuvia vuoren huipusta ja nautimme hetken tauosta, ennen kuin aloitimme pitkän laskeutumisen alas kohti lämpimämpiä korkeuksia. Sitä ennen päätimme tehdä pienen kiertoreitin, se oli merkattu sovellukseen, siihen samaiseen tuttuun jo Japanista. Mietin jo että onko tämä yhtä hyvä idea kuin oikoreitti onneen. No olihan se, märillä kivilohkareilla pomppiminen poikittaisessa tuulessa sateen hakatessa naamaan on yhtä haastavaa kuin miltä se kuulostaa. Samassa rytäkässä onnistuin hävittämään rinkkani sateensuojan, ei auttanut kuin lähteä takaisinpäin.
Kuin tuurilla satuin löytämään kohdan, josta olin kulkenut ja eteeni tulikin kaivattu sateensuoja, reppuhan oli tietysti kerennyt jo kastumaan rankkasateessa, mutta ainakaan se ei kastuisi enempää. Tässä vaiheessa aloimme laskemaan monta tuntia meillä olisi vielä valoisaa aikaa ja tulimme siihen johtopäätökseen, että joutuisimme kulkemaan osan matkaa pimeässä. Olimme hukanneet yli tunnin pienellä kiertoreitillämme. Lähdimme rivakasti alaspäin unohtaen kiertoreitit ja sade onneksi alkoi hellittämään.
Joko vauhdista, liukkaudesta, väsymyksestä tai kaikista näistä johtuen kiipeäminen alas oli huomattavan paljon vaikeampaa kuin ylös kipuaminen ja ei kauaakaan kun huolimattomuuttani asetin keppini huonosti irtokivien päälle ja sehän petti alta. Onneksi en satuttanut itseäni kaatuessa, jälleen hyvää tuuria matkassa. Tästä viisastuneina hidastimme vauhtia, vaikka se tarkoittaisi pidempää aikaa pimeässä vaeltamiseen.
Kun laskeuduimme alemmaksi, maisema alkoi hitaasti muuttua. Jäätikköinen vuoristomaisema vaihtui vehreämmäksi, ja yhä enemmän kasveja alkoi ilmestyä polun varrelle. Hengittäminen oli helpompaa, ja askel tuntui kevyemmältä. Vähitellen polut alkoivat olla jo hieman mutaisia, lämpimämmässä ja kosteammassa ilmastossa maa ei enää ollut kuivaa ja kivistä, vaan askel painui pehmeämpään maahan. Epätoivo yltyi ja laantui aina vuorotellen. Sitten huomasimme hätäisten laskelmiemme olleen aivan väärässä, ehtisimme kylään ennen pimeää. Se lohdutti meitä ja hammasta purren taivalsimme sateen taas saatellessa meitä alaspäin.
Viimeiset kilometrit Colcapampaan tuntuivat erittäin pitkiltä, mutta kun matka alkoi käymään vähiin, saimme uutta energiaa. Lopulta saavuimme Colcapampaan, joka oli pieni mutta eläväinen kylä, se toimi monien vaeltajien levähdyspaikkana ennen matkan jatkamista viidakon halki.
Saapuessamme perille etsimme heti majoituksemme. Riisuimme läpimärät vaatteemme, ripustimme ne ''kuivamaan'' ja kapusin itseni suihkuun. Toivo lämpimästä suihkusta kariutui yhden suihkuhanan ollessa edessäni, varauduin pahimpaan ja annoin veden tulla täysillä. Kaikeksi yllätyksekseni suihkusta ruiskusikin lämmintä vettä, riemullani ei ollut rajaa ja huusin Rikulle että täällä on taivas! Illallisella söimme yksinkertaista mutta täyttävää ruokaa: riisiä, kanaa ja kasviksia, sekä tietenkin perunaa ja istuimme hetken jutellen kuluneesta päivästä. Päivä oli koetellut meitä, mutta olimme selvinneet jälleen kerran tuurilla ja päätimme, ettemme ottaisi enää turhia riskejä.
Ilta Colcapampassa oli lämmin ja tähtitaivas näytti kirkkaalta. Ilman kylmyys oli jäänyt taakse, ja tunsimme, että olimme nyt aivan eri ilmastossa kuin aamulla Soraypampassa. Vaatteiden tai minkään muunkaan kuivaamisesta ei tullut pienessä Andi-majassamme yhtään mitään. Katosta tippui pisaroita ja vaikka virittelimme vaelluskepeistämme kuivatustelineet vaatteille, eivät ne kuitenkaan kuivuisi yhtään. No ainahan sitä kannattaa kuitenkin yrittää.
Uupuneina, mutta tyytyväisinä vetäydyimme lepäämään. Huomenna matka jatkuisi syvemmälle viidakkoon ja päivän koettelemukset tuntuivat jo kaukaiselta muistolta. Tämä reitti oli kuitenkin kaikesta huolimatta vienyt meidät keskelle Perun upeimpia maisemia ja vielä oli paljon nähtävää.
27.1. Colcapampasta Lucmabambaan – Vaellus jatkuu syvemmälle viidakkoon
Aamu Colcapampassa alkoi kosteassa ja lämpimässä ilmassa, olimme nyt selvästi jättäneet vuoriston taakse ja astuneet viidakon reunalle. Yöllä oli jälleen satanut ja ilma oli täynnä lintujen ääniä ja vuorien yllä roikkuvaa sumua. Edessä oli pitkä, mutta vähemmän jyrkkä vaelluspäivä, joka veisi meidät yhä syvemmälle vehreään maisemaan.
Kovasta yrityksestämme huolimatta vaatteet olivat yhtä märkiä tai jopa märempiä kuin illalla, irvistellen pakkasimme ne rinkkoihimme. Aamupalaksi söimme puuroa, kananmunia, leipää ja kokateetä, joka tuntui jo vakiintuneen jokaisen vaelluspäivän rutiiniksi. Pakkasimme loputkin tavaramme ja lähdimme matkaan. Majoittajamme käski meidän pysyä tiellä, kun kerroimme mihin olimme vaeltamassa, emme saisi mennä vaellusreitille. Nämä ohjeet olimme kuulleet jo aiemminkin ja ne olivat silloin osoittautuneet vääriksi.
Ensimmäinen osuus reitistä kulki kylän lävitse ja saimmekin eteemme asian mistä meitä oltiin varoiteltu, osa kylän reunasta oli sateiden mukana huuhtoutunut maanvyörymässä. Kauniiden jokien ja vesiputousten lomassa piili yllättäviä vaaroja. Kuljimme siltojen yli ja näimme paikallisia viljelijöitä, jotka työskentelivät rinteillä kasvattaen kahvia, banaaneja ja muita trooppisia kasveja. Ilmasto oli nyt täysin eri kuin korkealla vuoristossa, ilma oli paksua ja täynnä kosteutta ja vaatteet liimautuivat nopeasti ihoon.
Sitten saavuimme kohtaan jossa tie ja vaelluspolku erkanivat toisistaan, ehdotin että tällä kertaa kaikesta huolimatta kuuntelisimme majoittajan ohjeistusta pysyä tiellä. Onneksi niin, koska muutaman kilometrin käveltyämme näimme joen toisella puolella kulkevan vaellusreitin loppuvan kuin seinään. Polku oli huuhtoutunut täysin näkymättömiin ja jos olisimme valinneet sen, olisimme joutuneet kääntymään takaisin. Onneksi tällä kertaa kuuntelimme ohjeita.
Päivän aikana pidimme useita taukoja tien vieressä. Söimme myös löytämiämme metsämansikoita, tuntui kuin olisi ollut kesä, lämpötilakin lähenteli 25 astetta. Edellisen päivän lähes nollaan asteeseen verrattuna se tuntui järkyttävän kuumalta. Pysähdyimme yhdessä pienessä kahvilassa, jossa myytiin tuorepuristettua mehua ja hedelmiä. Omistaja myi meille myös pieniä tuliaisia ja pikaliimaa, jolla korjasin kenkääni. Pääsimme maistelemaan myös voileivillämme avokadoa, joka maistui voimakkaalta ja täyteläiseltä, täysin erilaiselta kuin supermarketin avokadot.
Viimeiset kilometrit Lucmabambaan kulkivat kylien läpi ja välillä tie oli mutainen ja liukas yön sateiden jäljiltä ja välillä tulvien valtaama. Perille saapuessamme huomasimme, että kylä oli pieni, mutta eläväinen. Sieltä löytyi muutamia hostelleja, ravintoloita ja leirintäalueita vaeltajille, jotka olivat matkalla Machu Picchulle.
Tästä alkoi hotellin uuvuttava etsintä: olimme tehneet varauksen, mutta hotellimme ei kuitenkaan ollut varauksesta huolimatta auki ja meidät ohjattiin läheisen perheen luokse. He eivät meitä kuitenkaan vastaanottaneet, vaan ohjasivat takaisin samaiseen hotelliin. Hotellilla perheen isoäiti alkoi tehdä meille tilaa, mutta talon isäntä ei meitä suostunut vastaanottamaan vedoten keskeneräisiin huoneisiin. Hän soitti samaiselle perheelle, jonka luona olimme jo kerran käyneet takaisin käännytettävinä. Tällä kertaa he ottivat meidät kuitenkin iloiten vastaan.
Kävelimme tämän kohtauksen aikana melkein kolme kilometriä ylimääräistä, toiseen suuntaan portaita ja olimme aivan rättiväsyneitä huoneeseen saavutuamme. Kävimme suihkussa ja virittelimme jälleen kuivatustelineet. Majapaikassamme saimme illalliseksi paikallista ruokaa – grillattua kanaa, riisiä ja kasviksia ja istuimme pitkään perheen isännän kanssa vaihtaen tarinoita vaelluksesta ja elämästä Suomesta, kuten revontulista.
Yön jo saapuessa viidakon äänet täyttivät ilman. Hyönteiset sirittivät ja näimme tulikärpäsiä. Isäntä heitti vitsillä että taivaalla näkyisi revontulia ja nauraen menimme huoneeseemme. Vaikka päivä oli ollut raskas, olo oli hyvä, olimme jälleen entistä lähempänä yhtä maailman tunnetuimmista vaelluskohteista. Huomenna matka jatkuisi kohti Llactapata-vuorta ja sieltä lopulta Aguas Calientesiin, Machu Picchun porteille.
28.1. Vaellus Lucmabambasta Llactapatan kautta Aguas Calientesiin
Aamu valkeni Lucmabambassa viidakon ääniin. Linnut lauloivat äänekkäästi ja yöllinen kosteus sai ilman tuntumaan raskaalta jo ennen kuin aurinko oli täysin noussut. Jotenkin ihmeellisesti vaatteet olivat kuivuneet mielestämme edes vähän, tai sitten se oli lämmön suomaa harhaa. Söimme aamiaisen, jälleen tuttu kananmunia, leipää ja kokateetä ja pakkasimme tavaramme. Edessä oli vaelluksen viimeinen täysi päivä, joka veisi meidät Machu Picchun äärelle.
Ensimmäinen osuus reitistä oli nousua Llactapata-vuorelle. Nousu oli pitkä ja hikinen, mutta maisemat alkoivat nopeasti muuttua vaikuttaviksi. Viidakon läpi mutkitteleva polku tarjosi vilauksia alas laaksoon, jossa joki virtasi voimakkaasti. Polun varrella näimme vanhoja inkaterasseja ja hylättyjä rakennuksia, joita luonto oli hitaasti ottamassa takaisin. Tapasimme ensimmäistä kertaa muita vaeltajia, amerikkalaisia ja heidän paikallisoppaansa. Vaihdoimme kuulumisia ja kyselimme heidän retkensä etenemisestä. Matka meni joutuisasti jutellessa ja ei aikaakaan kun olimmekin jo lähes vuoren huipulla.
Kun pääsimme Llactapataan, muinaisten inkaraunion huipulle edessämme avautui helposti koko vaelluksen upein näky: ensimmäinen kaukainen vilahdus Machu Picchusta. Minulta vierähti muutama kyynel poskelle, siellä se vihdoin oli, jylhänä ja salaperäisenä vuorten keskellä, osittain pilvien ympäröimänä. Istahdimme hetkeksi alas ihailemaan maisemaa ja miettimään, kuinka lähellä olimme nyt legendaarista kohdetta.
Llactapatassa pidimme pidemmän tauon ja juttelimme amerikkalaisten vaeltajien kanssa. Joukossa oli nuoria, jotka toipuivat huumeiden käytöstä ja heidän ohjaajansa. He olivat yhtä innoissaan maisemista kuin mekin. Huomenna olisi se päivä, jolloin me kaikki näkisimme Machu Picchu läheltä.
Laskeutuminen Llactapatasta oli jyrkkää ja vei meidät taas virtaavan veden äärelle. Polku mutkitteli alas ja välillä oli pakko pysähtyä, sillä jyrkkä rinne ja mutainen maasto tekivät laskeutumisesta raskasta. Lopulta saavuimme jokilaaksoon, josta matka jatkui kohti Hidroeléctricaa eli vesivoimalaitosta, josta valitsimme ravintolan ja pysähdyimme syömään. Turistien määrä oli kasvanut eksponentiaalisesti, emme kuulleet enää sanaakaan espanjaa.
Ruokailun jälkeen vaihtoehtoinamme oli joko ottaa juna tai kävellä perille, tietenkin me päätimme kävellä. Reitti kulki pitkin rautatietä ja vaikka maasto oli tasaista, aikaisempien päivien vaellus painoi jo jaloissa ja radan reunaa oli tylsää kävellä verrattuna vuoristojen mutkaisiin polkuihin. Reitin varrella näimme paikallisia myyjiä, jotka kaupittelivat matkamuistoja ja välipaloja vaeltajille. Heidän palveluillaan ei ollut meille käyttöä, meidän rinkkamme pursusivat vieläkin aiemmin ostetuista eväistä.
Viimeiset kilometrit Aguas Calientesiin tuntuivat pitkiltä. Koski pauhusi hurjana melko lähellä junarataa ja mieleemme nousi kysymys, miksi ihmeessä kaupunki on pitänyt rakentaa näin vaikeaan paikaan. Aguas Calientes sijaitsi syvällä laaksossa, ja sen värikkäät rakennukset alkoivat näkyä joen ja vuorten välissä. Kun lopulta saavuimme perille, helpotus oli valtava, olimme perillä Machu Picchun juurella.
Aguas Calientes oli vilkas, erittäin turistinen kaupunki täynnä ravintoloita, matkamuistokojuja ja ulkomaalaisia, jotka joko olivat jo käyneet Machu Picchulla tai valmistautuivat huomiseen vierailuun. Sade oli jälleen muistuttanut olemassaolostaan viimeisten kilometrien kohdalla ja märkinä kuin uitetut koirat valahdimme hostellin aulaan. Pedit saatuamme vuorottelimme suihkussa ja päätimme lähteä syömään ja seikkailemaan kaupungille. Kaappasimme mukaamme tanskalaisen miehen, kuka saapui juuri meidän jälkeemme huoneeseen kysyen miksi olemme alasti. Emme olleet jaksaneet pukeutua edes suihkun jälkeen ja nyt olimmekin taas intoa täynnä etsimässä syötävää.
Ensiksi heitimme pyykit läheiseen pesulaan, olisi kiva saada puhtaita ja kuivia vaatteita päälle. Sen jälkeen päädyimme syömään erikoisen aterian, tällä kertaa laamaa ja nostimme lasilliset juhlistaaksemme pitkän vaelluksen päättymistä. Laama maistui samalta kuin lammas ja sen siivittämänä harhauduimme tanskalaisen mukana lipputoimistoon, meillähän liput olivat jo valmiina, mutta ostimme sitten liput myös toiselle päivälle. Rikun jalat alkoivat pettämään jo, joten päätimme kuitenkin suunnata nopeasti tämän jälkeen hostellille lepäämään. Ehkä muutama peli biljardia ei kuitenkaan haittaisi. Kello lähenteli huomaamattamme jo puolta yötä, kun vihdoin tajusimme mennä lepäämään.
Huomenna olisi se suuri päivä. Heräisimme aikaisin ja suuntaisimme viimeisen etapillemme eli Machu Picchulle, paikkaan, joka oli ollut mielessämme koko tämän matkan ajan.
29.1. Ensimmäinen vierailu Machu Picchulla
Herätyskello soi kerrankin myöhään, vasta yhdeksän jälkeen. Tällainen luksus oli harvinaista, mutta edellisten päivien vaellukset painoivat yhä jaloissa. Tänään olisi se hetki, jota olimme odottaneet koko matkan ajan. Söimme aamupalalla taas leipää ja kävimme sitten noukkimassa puhtaat vaatteet.
Seuraavana meillä oli edessämme kaksi vaihtoehtoa: joko kiivetä Machu Picchulle jalkaisin tai ottaa bussi, joka veisi meidät ylös serpentiinitietä pitkin. Monen päivän vaelluksen jälkeen valitsimme kerrankin mukavuuden ja hyppäsimme ensimmäiseen mahdolliseen bussiin. Matka oli lyhyt, mutta jyrkkä, jokainen mutka vei meitä ylemmäs vuorten ympäröimiä rinteitä pitkin.
Kun lopulta pääsimme perille ja astuimme sisään Machu Picchun alueelle, edessämme avautui näkymä, joka oli tuttu tuhansista valokuvista, mutta silti se sai aikaan kylmät väreet. Muinaiset kivirakennelmat nousivat esiin vuoren lomasta, ja taustalla Andien vuoret ympäröivät koko laaksoa. Aamu-usva leijui yhä osittain raunioiden yllä, ja tunnelma oli unenomainen.
Kävelimme hitaasti eteenpäin ja annoimme itsellemme aikaa vain hengittää tätä paikkaa. Kivikujat ja terassit laskeutuivat jyrkästi alaspäin, ja inkakaupungin jokainen nurkkaus kertoi tarinaa menneisyydestä. Salakuuntelimme kun oppaat selittivät ryhmilleen alueen historiaa, kuinka Machu Picchu oli säilynyt espanjalaisilta valloittajilta ja pysynyt vuosisatojen ajan piilossa viidakon keskellä, kunnes se löydettiin uudelleen 1900-luvun alussa.
Kiertelimme ensin tärkeimmät kohteet: Templo del Sol – Auringon temppeli, joka oli aikoinaan tärkeä seremoniallinen keskus ja Intihuatana, mystinen kivimuodostelma, jonka sanottiin olevan inkakansan astronominen kello. Kävimme myös Condor-temppelissä, jossa suuret kivimuodostelmat oli veistetty muistuttamaan kondorin siipiä.
Kiertelimme raunioita vielä hetken, oli vaikea uskoa, että olimme todella täällä. Machu Picchun magia ei ollut pelkästään sen arkkitehtuurissa tai historiassa, vaan myös siinä tunteessa, jonka se herätti, vähän kuin olisi hetkeksi astunut toiseen aikaan ja paikkaan.
Lopulta iltapäivällä päätimme palata takaisin Aguas Calientesiin, missä söimme runsaan ja ansaitun lounaan. Jalat olivat täysin loppu, mutta mieli oli keveä. Olimme nähneet ja kokeneet jotain ainutlaatuista.
Huomenna menisimme ylös uudelleen, mutta tämä päivä jäisi mieleen ikuisesti.
30.1. Toinen vierailu Machu Picchulla
Aamu alkoi taas myöhään, mutta tällä kertaa vieläkin kiireettömämmin. Olimme jo nähneet Machu Picchun kerran, mutta halusimme palata ja kokea sen vielä uudelleen, ilman ensimmäisen päivän hämmennyksen ja innostuksen aiheuttamaa kiirettä. Tänään voisimme keskittyä yksityiskohtiin ja fiilistellä paikkaa vielä kaikessa rauhassa.
Otimme tällä kertaa iltapäivälähdön ja päätimme nousta Machu Picchulle jalan. Serpentiinipolku vei meidät ylös viidakon halki ja vaikka nousu oli rankka, siinä oli jotain symbolista, tuntui, että näin saavutettu Machu Picchu tuntui ansaitummalta. Hikisinä ja hengästyneinä saavuimme lopulta portille.
Tänään alue oli hiljaisempi kuin eilen ja valo osui raunioihin pehmeästi pilvien läpi. Sumua oli enemmän kuin edellisenä päivänä ja nyt näimme koko kaupungin salamyhkäisen peitteen vallitsemana. Ilma oli raikas ja viileä tuuli tuntui hyvältä vastapainolta kiipeämisen tuomalle kuumuudelle.
Tällä kertaa päätimme kiertää Machu Picchua eri näkökulmasta. Kävelimme Inkaportille, joka oli aikoinaan pääsisäänkäynti niille, jotka saapuivat kuuluisalta Inkapolulta. Polku vei meidät loivaan nousuun, ja ylhäältä avautui jälleen upea näkymä Machu Picchulle, tällä kertaa aivan eri kulmasta. Näimme, kuinka se todella istui vuorten keskellä kuin luonnon ja ihmisen yhteinen mestariteos.
Palattuamme takaisin pääalueelle kiertelimme raunioiden pienempiä kujia ja kivisiä käytäviä, joita emme edellisenä päivänä olleet päässeet tutkimaan. Yksityiskohdat alkoivat hahmottua paremmin: seinien tarkka kivenistutus, pienet pyhäköt ja vesikanavat, jotka yhä johdattivat vettä muinaisten järjestelmien läpi.
Löysimme myös syrjäisemmän kohdan, jossa istuimme hetken hiljaa ja vain katselimme maisemaa. Turistivirrat tuntuivat kaukaisilta ja hetkeksi Machu Picchu tuntui jälleen siltä mystiseltä paikalta, joka se aikoinaan oli.
Lopulta oli aika hyvästellä tämä ainutlaatuinen paikka. Laskeuduimme jälleen alas Aguas Calientesiin, jossa söimme vaihteeksi länsimaalaisen lounaan eli purilaiset ja fiilistelimme vielä hetken kokemustamme. Illalla lähdimme vielä kiertelemään pientä kaupunkia, kaupungista huomasi, että se oli rakentunut täysin turismin ympärille. Meille yritettiin tarjota ilmaisia juomia ja hierontoja, lisämyynnin toivossa meidän kohteliaasti kieltäytyessä. Sanoimme että saamme varmasti paremmat hieronnat toisiltamme ja nauroimme jälleen kävellessämme yöhön. Biljardin ääressä kilpailuhenkinen rentoutuminen oli enemmän kuin tarpeen pitkän vaelluksen ja kahden Machu Picchu -päivän jälkeen.
Vaikka matka jatkui, Machu Picchun taika jäisi varmasti meihin pitkäksi aikaa.
31.1. Paluu Cuscoon – Junamatka takaisin kaupunkiin
Aamu Aguas Calientesissa alkoi verkkaisesti, olin yllä herännyt ruokamyrkytyksen oireisiin. Vaikka Machu Picchun huuma leijui yhä ilmassa, oli aika siirtyä takaisin Cuscoon ja valmistautua Limaan siirtymiseen.
Kiertelimme vielä hetken kylän kapeilla kujilla, joissa matkamuistokojujen myyjät houkuttelivat ostamaan viimeisiä ponchoja, käsinkudottuja alpakkahuiveja ja matkamuistomagneetteja. Riku katseli koruja ja itse kärsin heikosta olostani, siitä huolimatta selvisin jotenkin junaan lääkkeiden ja veden avustuksella.
Juna Cuscoon lähti puolilta päivin. Aguas Calientesin pieni asema kuhisi turisteja, jotka olivat joko juuri tulossa Machu Picchulta tai vasta suuntaamassa sinne. Meidän junamme oli yksi monista, jotka kuljettivat päivittäin matkailijoita reittiä pitkin.
Junamatka oli maisemiltaan upea, vaikken pystynyt siitä täysin nauttimaan. Istuimme ja katselimme, kuinka joki kiemurteli laakson pohjalla ja Andien jyrkät rinteet kohosivat sen molemmin puolin.
Parin tunnin jälkeen saavuimme Ollantaytamboon, josta vaihdoimme bussiin jatkaaksemme Cuscoon. Tie mutkitteli vuorten halki, ja maisemat olivat jälleen henkeäsalpaavat. Onneksi sentään pysähdyimme matkalla kerran vessatauolle. Cuscoon saavuttuamme tuttu kaaos otti meidät vastaan: vilkas liikenne, torimyyjät huutelemassa asiakkaita ja katuja pitkin kulkevat koiralaumat. Oloni alkoi olemaan paranemaan päin, mutta en ollut silti täysissä voimissani.
Veimme tavaramme takaisin tutulle hostellille, joka tuntui jo melkein kodilta pitkän vaelluksen jälkeen. Kävimme suihkussa, heitimme rinkat nurkkaan ja suuntasimme sänkyyn.
Nyt oli pakko vain hengähtää ja nauttia siitä, että olin selvinnyt päivän matkasta.
1.2. Lento Cuscosta Limaan – Takaisin pääkaupungin vilinään
Aamu alkoi jälleen aikaisin, Cuscon kylmä vuoristoilma muistutti, että olimme yhä yli 3000 metrin korkeudessa. Tällä kertaa ei kuitenkaan ollut edessä vaellusta, vaan siirtyminen takaisin rannikolle, Limaan. Onneksi oloni oli helpottanut ja pystyin toimimaan aivan normaalisti.
Hostellin henkilökunta, tuttuun tapaan hieman huolimattoman oloinen, mutta sydämellinen, hyvästeli meidät lämpimästi. Jätimme heille ylimääräisiä tavaroitamme, joille emme enää löytäneet tilaa rinkoistamme. Vielä viimeinen vilkaisu Cuscon mukulakivikaduille, sitten hyppäsimme taksiin ja suuntasimme lentokentälle.
Lentokentälle pääsy sujui yllättävän kivuttomasti, ja edullinen 5 euron taksimatka tuntui lähinnä naurettavalta verrattuna siihen, mitä kotona vastaava reissu maksaisi. Turvatarkastus meni nopeasti, ja pian istuimme jo odottamassa lentoamme.
Lento Cuscosta Limaan kesti alle tunnin, mutta maisemat koneen ikkunasta olivat jälleen sen verran upeat, että se tuntui huomattavasti lyhyemmältä. Vuoret vaihtuivat nopeasti rannikon laakeisiin maisemiin ja ennen kuin huomasimmekaan, olimme jo laskeutumassa Perun pääkaupunkiin.
Liman kostea ja lämmin ilma löi vasten kasvoja heti lentokentältä ulos astuessa, selkeä muutos Cuscon viileään vuoristoilmastoon. Otimme jälleen Yango-taksin, joka osoittautui edelleen yhtä käteväksi kuin ennenkin. Pian olimme jo ajamassa kohti lentokentän läheistä majapaikkaamme. Ensimmäinen taksi vei meidät aivan väärään paikkaan ja jouduimme tilaamaan uuden, no ei suurta vahinkoa. Toisella pääsimmekin jo sitten oikeaan osoitteeseen.
Vaikka olimme jo aiemmin viettäneet aikaa Limassa, tuntui oudolta palata urbaanimpaan ympäristöön. Heitimme tavarat majapaikkaan ja päätimme etsiä käsiimme vielä marsua, paikallista herkkuruokaa. Jouduimme kulkemaan muutaman kilometrin epämääräisellä alueella, ehkä näin jälkeenpäin ajateltuna olisi pitänyt mennä taksilla. Meille huudeltiin ja houkuteltiin tulemaan luokse, mutta kiihdytimme vain vauhtia. Lopulta pääsimme ravintolaan, jossa marsu tarjoiltiin meille kokonaisena ja yllättävän kanamakuinen otus päätyi kiduksiimme.
Olin toipunut yllättävän nopeasti taudistani ja siitä innostuneena lähdimme käymään vielä kaupungilla ja vielä kerran lempi tacopaikassamme, jo kolmatta kertaa.
Päivän päätteeksi palasimme takaisin hostellillemme lepäämään. Vaellusosuus oli nyt takana, mutta reissu ei ollut vielä ohi. Limassa meitä odotti vielä seuraavan päivän yksi seikkailu ennen kotiinpaluuta.
2.2. Paluu kotiin, mutta ensin vielä yksi seikkailu
Viimeinen päivä Perussa alkoi aikaisin, mutta tällä kertaa meillä ei ollut kiire lentokentälle. Meillä oli vielä yksi asia tehtävänä ennen kotiinpaluuta: uinti merileijonien kanssa.
Rannalta katsottuna meri oli rauhallinen, ja auringonnousu värjäsi taivaan pastellisävyillä. Olimme varanneet retken Islas Palomino -saarille, missä pääsisimme snorklaamaan merileijonien kanssa niiden luonnollisessa ympäristössä. Tämä oli mielestämme täydellinen tapa päättää matkamme, viimeinen hetki Perun luonnon keskellä ennen paluuta lentokentälle ja lopulta kotimaan kiireisiin.
Satamassa meitä odotti pieni vene ja kanssamme retkelle lähti täysi lastillinen matkailijoita. Kun vene irtosi laiturista ja suuntasi kohti avomerta, Liman rannikko alkoi kadota horisonttiin samoin kuin Rikun hyvinvointi. Hänkin oli valitettavasti nyt kipeänä. Matkan aikana ohitimme useita kalliosaaria, joissa pesi valtavia lintuparvia, mukaan lukien tunnetut perulaiset suulat ja pelikaanit. Ilma oli täynnä lintujen kirkunaa sekä suolaveden ja jätöstä hajua. Näimme myös yllätykseksemme pingviinejä, ne olivatkin pohjoisimpana eläviä lajin edustajia.
Lopulta saavuimme Islas Palominolle, jossa näimme jo kaukaa vilkkaan ja äänekkään merileijonayhdyskunnan. Sadat merileijonat köllöttelivät kallioilla, osa loikoili auringossa, ja rohkeimmat hyppivät veteen. Oppaamme antoi meille märkäpuvut, sillä vaikka ilma oli lämmin, Tyynenmeren vesi oli yllättävän kylmää.
Hetken jälkeen hyppäsimme veteen. Aluksi tuntui absurdilta kellua avomerellä merileijonien ympäröimänä, mutta pian ne alkoivat lähestyä uteliaina. Ne uivat ketterästi ympärillämme, leikkivät vedessä ja välillä sukelsivat aivan jalkojemme alta. Ne eivät pelänneet ihmisiä, päinvastoin, ne tuntuivat pitävän seurastamme. Kun olimme kaikki toisissamme kiinni ja heilutimme varpaita, ne tulivat innostuneina katsomaan sitä, mitä me oikein touhusimme.
Olimme vedessä ehkä 20 minuuttia, mutta aika tuntui katoavan. Tuntui epätodelliselta olla niin lähellä näitä villejä eläimiä, nähdä niiden suuret mustat silmät ja kuunnella niiden hassua haukuntaa muistuttava ääntelyä. Tämä oli taasen yksi niistä hetkistä, joita ei unohda koskaan, eli siis täydellinen päätös tälle matkalle.
Kun nousimme takaisin veneeseen ja aloimme palata kohti satamaa, olo oli virkistynyt ja samalla haikea. Rikun olo edelleen heikko. Tämä oli viimeinen retkemme Perussa. Pian olimme taas Liman satamassa, ja sen jälkeen edessä oli taasen matka lentokentälle ja pitkät lennot kohti koto-Suomea.
Lentokentällä viimeiset solit käytettiin vielä matkamuistoihin ja ruokaan. Lento Limasta lähti illansuussa Edessämme oli pitkä paluu Eurooppaan. Istuttuamme koneeseen ja katsottuamme vielä viimeiset vilaukset Liman valomerestä, matka tuntui täydelliseltä. Olimme kokeneet Perun kaupunkien vilinän, vuoristojen raakuuden, Machu Picchun historian ja nyt myös Tyynenmeren luonnon ihmeet.
Kone nousi ilmaan, ja tiesimme, että kotiinpaluu oli nyt armottomasti edessämme. Mutta mielessä oli jo ajatus; tämä ei jäisi viimeiseksi matkaksi näille seuduille.
3.2. Pitkä matka kotiin
Lentokenttäelämä alkoi tuntua jo rutiinilta. Väsymys oli jo saavuttanut tason, jonka avulla nukahdin melkein heti lennon aikana, vaikka istuma-asento ei ollut mitenkään mukava.
Aamuyöllä heräsin koneen kevyisiin tärähdyksiin ja tajusin, että olimme piakkoin laskeutumassa Amsterdamiin. Euroopan harmaa ja kylmä sää näkyi jo heti ikkunasta, täysi vastakohta Liman lämpimälle auringolle. Schipholin kentällä edessämme oli vielä muutama tunti odottelua ennen viimeistä lentoa kohti Helsinkiä. Kävin hakemassa vettä ja tuijotin hetken terminaalin valtavia ikkunoita, joiden takana sateinen Eurooppa avautui.
Viimeinen lento Helsinkiin sujui rutiinilla. Suomessa oli talvi ja kentällä vastassa oli harmaa taivas ja pakkasilma, jälleen shokki trooppisen Liman jälkeen. Mutta samalla oli hyvä olla kotona. Matka oli ollut pitkä, mutta paluu tuttuun tuntui yllättävän lohdulliselta.
4.2. Paluu kotiin ja töihin
Aamulla heräsin Helsingistä. Matkatavarat olivat yhä purkamatta ja pakkaamatta uudelleen, mutta ei ollut aikaa jäädä makaamaan sänkyyn, vaan arki kutsui. Päässä humisi vielä aikaerosta ja matkaväsymyksestä, mutta töihin oli palattava. Päivä sujui rästihommia tehdessä ja sähköpostia lueskellessa.
Juna Jyväskylään oli tämän matkan viimeinen osuus. Junamatka tuntui samaan aikaan lyhyeltä ja loputtoman pitkältä. Olo oli väsynyt mutta tyytyväinen, ja samalla mieli alkoi jo pikkuhiljaa kääntyä kohti arkea.
Kaikista parasta kotiinpaluussa oli kuitenkin se, että tyttöystävä odotti perillä. Heti junan ovesta ulos astuessa kaikki se matkustamisen väsymys tuntui hetkeksi katoavan. Vaikka reissuelämä oli ollut upeaa, tuntui hyvältä olla taas omassa, tutussa kaupungissa.
Paluu arkeen tuntui melkein absurdilta kaiken sen jälkeen, mitä viimeisten viikkojen aikana oli koettu – Andien vuoristot, Machu Picchu, merileijonien kanssa uiminen. Mutta samalla tiesin, että nämä kokemukset jäisivät elämään mieleeni. Ja jossain vaiheessa, ei ehkä liian kaukana tulevaisuudessa, olisi taas aika suunnitella seuraavaa matkaa.
Kiitos paljon blogini lukemisesta!
Seuraavaan kertaan, Adios <3
